Katekeettiset ohjeet Pohjoismaissa

Pohjoismaiden piispainkokouksen katekeettiset 
ohjeet katekeettisille keskuksille

 

1  Johdanto

Pohjoismaiden uudet katekeettiset ohjeet, jotka Pohjoismaiden  piispainkonferenssi täten antaa Pohjoismaiden katekeettisille keskuksille, ovat luonnollinen seuraus Pohjoismaiden tilanteen muuttumisesta merkittävällä tavalla edellisten  katekeettisten ohjeiden antamisesta 1982.  Sen lisäksi edellisten ohjeiden antamisen jälkeen on ilmestynyt kaksi katekeettiselle työlle erittäin merkittävää dokumenttia:

– Directorium Catechisticum Generale, (DCG), jonka pappien kongregaatio julkaisi 1997

– Katolisen kirkon katekismus eli ”Maailmankatekismus” (1996).

 DCG esittää katekeettisen työn teologiset ja pastoraaliset ohjeet. Se tapahtuu niiden ajatusten ja  prioriteettien valossa, jotka nousevat konsiilin asiakirjoista (jota Paavali VI nimitti ”meidän aikamme suureksi katekeesiksi”). 

Välttämättömiä lähtökohtia sisällölle ovat lisäksi Paavali VI:n Evangelii Nuntiandi  (1975) ja Johannes Paavali II:n Catechesi Tradendae (1979).

Katekeesi koskee kaikkia ja kaiken ikäisiä ihmisiä.  Kun me, lapset tai aikuiset, sanomme kyllä kristittynä elämiselle, pitäisi meidän uskomme kasvaa ja syventyä koko elämämme ajan.  Mutta jos meidän pitää voida syventää uskoamme, niin meidän on kuunneltava kaikkien muiden aikaisemmin katolista uskoa tunnustaneiden tai nyt tunnustavien ”kaikua” (sana katekeesi tulee kreikan sanasta katechein, joka merkitsee juuri kaikua, kaiun tavalla toistamista) – sekä heitä, jotka tänään elävät ympäri maapalloa, että kaikkia ennen meitä eläneitä (DCG 107-108).  Kun me kuuntelemme ja mietimme, mitä kaikkea näillä katekeettisen tien kanssakulkijoilla on meille sanottavaa, kun me sanomme kyllä sille, mille he ovat sanoneet ja sanovat kyllä,  silloin meidänkin uskomme kasvaa.

Uskon sisällön me löydämme Raamatusta ja traditiosta.  Jumalan sanan luotettavasti ja sitovasti esittämisen tehtävä, sekä kirjoitetun että suullisen perinteen, on annettu kirkon opetusviralle (Dei Verbum 10).  Opetusviran johdolla kirkko tuo evankeliumin maailmaan ja muovaa maailmaa evankeliumin opetuksen mukaiseksi.  Se tapahtuu sanan ja tekojen, julistuksen, sakramenttien jakamisen ja katekeesin kautta.

Katekeesin päämäärä on ennen kaikkea johtaa ihminen kosketukseen kolmiyhteisen Jumalan kanssa, että ihminen oppisi tuntemaan Jumalan ja rakastamaan häntä, samalla kun hän auttaa elämään evankeliumin mukaisesti.

–          Katekeesi kasvattaa rukoukseen ja auttaa ihmistä näkemään elämänsä kristillisestä perspektiivistä.  Se kutsuu ihmistä yhteyteen seurakunnan kanssa ja vastuuseen seurakunnan elämästä.

–          Katekeesi antaa tietoa uskosta.

–          Katekeesi näyttää ihmiselle, kuinka usko voidaan muuttaa teoiksi. Siksi katekeesilla on tärkeä moraalinen tehtävä: myötävaikuttaa Jumalan valtakunnan leviämiseen maailmassa.

Lähtien yllä olevasta katekeesin sisällön ja tehtävän määrittelemisestä Pohjoismaiden piispainkonferenssi päättää seuraavista katekeettisista ohjeista, jotka Pohjoismaiden katekeettisilla keskuksilla pitää olla toimintansa perustana.  Kaiken tulee olla sopusoinnussa niiden yksityiskohtaisten ohjeiden kanssa, jotka asianomainen piispa antaa kullekin keskukselle.

 

2   Directoriumin ohjeet tulee soveltaa Pohjoismaiden oloihin

Uskon sisältö on aina sama, mutta kun uskoa välitetään, sen täytyy tapahtua ottaen huomioon historialliset ja kulttuuriset olosuhteet, joihin kuuluvat vastaanottajien ikä ja kokemukset  jne (DCG 14-33,167).

Se, joka vierailee katolisessa jumalanpalveluksessa jossain Pohjoismaassa, tulee tietoiseksi kulttuurisesta moninaisuudesta. Läsnä on ihmisiä  ja ryhmiä maailman kaikilta kulmilta. Monet ovat tulleet siirtotyöläisinä, toiset pakolaisina.  Mutta katoliseen kirkkoon kuuluu Pohjoismaissa myös suuri joukko käännynnäisiä.  Kolmas ryhmä ovat niitä, joiden aikaisemmat sukupolvet ovat joko muuttaneet maahan tai kääntyneet katoliseen uskoon.

Suurin osa Pohjoismaissa asuvista katolilaisista kuuluu roomalaiskatoliseen riitukseen.  Mutta täällä on myös useiden muiden riitusten edustajia, joilla on omat jumalanpalvelusjärjestyksen-sä.  Kaikilla huolimatta taustastaan on samanlainen vastuu kirkon kasvusta.  Me muodostamme moninaisuuden, mutta meidät on kutsuttu samaan aikaan muodostamaan myös ykseys. Katolinen kirkko on Pohjoismaissa luterilaisen kirkon jälkeen suurin kirkkokunta (Suomea lukuun ottamatta).  Mutta kaikkialla katolinen kirkko on vähemmistökirkko.  Sen huomaa ehkä erityisen hyvin kouluissa ja työpaikoilla, joissa lapsi tai aikuinen on ainoa katolilainen ja saattaa ehkä usein joutua kokemaan, kuinka hänen tunnustamansa usko kyseenalaistetaan.

Katolinen kirkko on myös diasporakirkko.  Se vaikuttaa resursseihin ja niin ollen siihen, mitä realistisesti voidaan toteuttaa: toivottuja tavoitteita ja olemassa olevia visioita ei aina voida saavuttaa ja toteuttaa.  Monilla kirkon jäsenillä on esimerkiksi pitkä matka seurakuntakirkkoon, ja heiltä puuttuu näin ollen uskovien yhteys, jonka lähellä olevat katolilaiset voivat antaa.  On suuri haaste pyrkiä saavuttamaan parhaan ja suurimman mahdollisen rajoitetuilla resursseil-lamme? Ekumenia on kirkon ja kaikkien sen jäsenten tehtävä.  Me toivomme, että se, joka kerran kastettiin katoliseen uskoon, kasvaa uskossaan.  Se tarkoittaa, että jokaisen katolilaisen pitäisi hankkia itselleen lisääntyvästi tietoa uskon sisällöstä ja seurauksista, niin että katolinen identiteetti vahvistuu.  Meidän oloissamme, kun kanssakristityt kuuluvat toiseen yhteisöön, on tärkeää huomata se, mikä meillä on yhteistä toisten kanssa, jotka tunnustavat kuten mekin Jumalaa, joka on Isä, Poika ja Henki.

Monet katolilaiset elävät niin kutsutussa seka-avioliitossa, siis katolilaisen ja ei-katolilaisen välisessä liitossa.  Katolinen osapuoli lupaa avioliittoa solmittaessa tehdä parhaansa, että lapset kasvatetaan katolilaisiksi.  Se asettaa katekeesille suuria vaatimuksia.  Uskonnonopetuksen näkökulma on tässä kuten muuallakin, että lapsen tulee kasvaa siihen uskoon, johon hänet on kastettu.  Samanaikaisesti pitää sekä katolilaisen että ei-katolilaisen uskoa ja oikeuksia kun-nioittaa, mikä edellyttää nöyrää kohtaamista sekä seurakunnalta että aviopuolisoilta.  Erityisen tärkeää on, ettei katekeetta kohtele ei-katolista vanhempaa toisin kuin katolista, vaan kohtaa molemmat samalla avoimuudella ja jalomielisyydellä. Me elämme aikana, jolloin kristillinen usko ja yhteys perinteisessä merkityksessä ei enää merkitse kaikille paljon.  Maallistuminen lisääntyy.  Yhä enemmän pidetään yksityisasiana sitä, pitäisikö tunnustautua kristityksi vai ei.  Moderni individualismi vaikuttaa uskonnolliseen mielialaan myös monien katolilaisten keskuudessa.  Jos jokainen pidättää itsellään oikeuden päättää, mikä on totta, ihminen voi tulla yksinäiseksi uskossaan ja menettää tajun kristillisen yhteisön kantavasta tehtävästä.  Se voi johtaa siihen, että ihminen, ehkä erityisesti nuori ihminen, kääntyy totuutta etsiessään jopa esoteeristen ja muiden uususkonnollisten liikkeiden puoleen.

Samaan aikaan, kun kristinusko – tai ylipäätään johonkin uskoon tunnustautuminen  kyseen-alaistetaan, lisääntyy niiden lukumäärä,  dialogiin, etsimään sitä, mikä näissä uskonnoissa on ”totta ja pyhää” samalla tunnustautuen Kristukseen ja esittäen todistuksensa Kristuksesta, joka on tie, totuus ja elämä (Unitatis redintegratio 2). On tärkeää, että tämä asenne välittyy myös katekeesissa.  Sekä lapset että aikuiset saattavat kohdata jonkun, joka tunnustaa toista uskontoa – koulussa tai työpaikalla.  Tämä ”vieraan” uskon tunnustaja on oletettu liittolainen ja ystävä: kirkko on vakuuttunut siitä, että myös hän – kuten jokainen hyvän tahdon ihminen – enemmän tai vähemmän tietoisesti etsii Jumalaa.

 

3 Jumalan sana (ilmoitus) evakelioinnin, katekeesin ja muun pastoraalisen toiminnan lähtökohtana. Katekeesin paikka.

Evankelioinnin, katekeesin ja muun pastoraalisen toiminnan lähtökohtana. Katekeesin paikka. Rajanvetoa.

Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisille monilla eri tavoilla. Erityisellä ja täydellisellä tavalla se on tapahtunut Jeesuksen Kristuksen kautta (DCG 98-99).

Katekeesin tarkoitus on saattaa ihminen yhteyteen Jumalan kanssa (vrt. 1. luku).  Että niin voisi tapahtua, pitää ihmisellä olla tietoa Jumalan ilmoituksen täydellisyydestä: Jeesuksesta Kristuksesta (DCG 116).  Siksi evankeliointi tulee yleensä ennen katekeesia.

Evankelioinnin kautta ihminen, joka ei aikaisemmin ole kohdannut hyvää sanomaa, saa ensimmäisen tiedon pelastushistoriasta ja siitä, kuka Jeesus on. Katekeesi rakentuu siis jo aiemmin lasketulle perustalle.  Nykyään me emme enää voi edellyttää sellaisen perustavan tiedon olemassaoloa. Uskonopetuksen tulee siksi usein välittää tieto, joka aikaisemmin annettiin perheessä ja säännöllisen messuun osallistumisen välityksellä.  Tällä tavoin evankeliointi ja katekeesi liittyvät läheisesti yhteen.

Usko, jota kirkko välittää, heijastaa uskovien kokemuksia läpi historian (DCG 107-108).  Näitä kokemuksia on pohdittu Pyhän Hengen johdatuksessa ja systematisoitu dogmaattisissa lausunnoissa ja erilaisissa katekeesin muodoissa. Directoriumissa viitataan usein siihen uskonnonopetuksen käytäntöön, mille kirkkoisät rakensivat (DCG 96, 117, 129-130).  Perustavassa eli ”evankelioivassa” katekeesissa luodaan katsaus pelastushistoriaan:

1.      käymällä läpi ja kommentoimalla Vanhan testamentin tapahtumia

2.      esittelemällä Jeesuksen elämää ja tekoja Uuden testamentin mukaan

3.      kirkon elämä aktualisoidaan apostolien ajoista tähän päivään.  Tämän ”evankelioivan” katekeesin jälkeen, joka lähtee ennen kaikkea Raamatusta, seuraa varsinainen katekeesi uskonopin selityksenä.  Se tapahtuu: käymällä läpi

     uskontunnustus

     sakramentit

     kymmenen käskyä ja

     Isä meidän (DCG 130, 241).

 

Tällä syventävällä katekeesilla on hyvin suuri osa Katolisen kirkon katekismuksessa (ks. luku 7) (DCG 125).

 

Evankeliointi ja katekeesi kulkevat siis käytännössä usein käsi kädessä.  Niiden lasten ja nuorten joukossa, joita valmistetaan ottamaan vastaan kasteen, vahvistuksen ja eukaristian sakramentit (initiaatiosakramentit) ja joille annetaan perustavaa sakramenttiopetusta (lapsikasteen osalta sakramenttikatekeesin tulee kohdistua vanhempiin ja kummeihin), on monia, jotka eivät aikaisemmin ole saaneet mitään syvempää tietoa pelastushistoriasta. Sama voi koskea lapsia, jotka ottavat 8-9 vuoden iässä vastaan parannuksen sakramentin. Evankeliointi ja sakramenttikatekeesi voivat sellaisissa olosuhteissa tapahtua rinnakkain. Perustava sakramenttikatekeesi jota tarjotaan varhaisina vuosina, pitää täydentää syventävällä johdatuksella sakramenttien salaisuuksiin jonain myöhempänä ajankohtana.

 

4 Elinikäinen katekeesi: periaatteita, kohderyhmiä

 

Uskon syventäminen on elinikäinen prosessi.  Kaikissa elämäntilanteissa Jumala haluaa kohdata ihmisen lahjoineen.  Kyseessä on sama usko, jota välitetään ja syvennetään, mutta sen täytyy tapahtua tavalla, joka sopii ja integroituu eri-ikäisten ja erilaisten yksilöiden vaihteleviin kokemuksiin: kulttuurinen ja sosiaalinen tilanne, tiedon taso, sairauden ja kärsimyksen kokemukset, iloiset tapahtumat tai kriisit, jotka ovat ehkä radikaalisti muuttaneet vastaanottajan olemassaoloa (DCG 87, 165).  Jumala ei ole abstraktio, hän ei ole sivussa tavallisesta elämästä, päinvastoin: Jumala on lähellä tapahtui mitä tahansa.  Kun me otamme sen huomioon, käytämme itse asiassa ”Jumalan omaa pedagogiikkaa”, asteittaista ilmoitusta sanassa ja toiminnassa, mikä tulee ennen kaikkea ilmi inkarnaatiossa (DCG 38, 139-143, vrt. luku 8).

Yleisesti voidaan sanoa, että kerygmaattinen tai evankelioiva katekeesi on luonnollinen lasten kanssa, nuorten katekeesissa pitää käyttää enemmän keskustelua uskosta, kun taas aikuiskatekeesi on johtopäätöksiä tekevää. Kuten Directoriumissa sanotaan ja kuten paavi Johannes Paavali II painotti Catechesi Tradendaessä, aikuiskatekeesi on kaiken katekeesin malli: ”Kaikki muut muodot, jotka nekin ovat aina tarpeellisia, orientoituvat jossain mielessä aikuiskatekeesin mukaan” (Catechesi Tradendae 43, DCG 59). Aikuisilla on sekä oikeus että velvollisuus toimia, että uskon siemen, jonka Jumala on pannut heidän sydämeensä, tuottaisi hedelmää.  Siksi on tärkeää, että aikuiskatekeesi antaa sekä systemaattisen yhteenvedon katolisesta uskosta että syventyy pyhiin kirjoituksiin.  Myös rukouksen opettamisella se auttaa ymmärtämään, ettei usko ole järjenvastaista vaan päinvastoin sen mukaista. Aikuiskatekeesin pitää antaa myös apua erilaisten sosiaalisten, kulttuuristen ja eettisten kysymysten pohdiskeluun, erityisesti niiden kysymysten, jotka nousevat yksilön omista kokemuksista (DCG 173, 175).  Aikuiskatekeesin tulee antaa tietoa kirkon sosiaaliopetuksesta ja niiden periaatteiden seurauksista, jotka kirkko on vahvistanut (DCG 17,18,30, 156).

Aikuisten kasteoppilaiden kohdalla suositellaan niin kutsuttua katekumeeniprosessia (DCG 51, 59, 62, 66, 87, 91, 129, 156, 214). ”Katekumeenien” valmistamiseen ja vastaanottamiseen on erilaisia riittejä, jotka pitää soveltaa paikallisiin oloihin.

Katekumenaatin tarkoitus on, että kasteoppilas valmistetaan kasteelle ja että hän näkee, mitä kuuluu kristilliseen elämään.  Tieto Jumalasta kasvaa opetuksen, rukouksen ja kirkon elämään osallistumisen kautta. Katekumenaatin aika on myös elämäntavan pohdiskelun ja tutkimisen aikaa.  Tulevan kasteen tulee olla ilmaus kääntymyksestä, joka koskee koko elämää.

Katekumenaatille tyypillistä on asteittain etenevä kehitys.  Koko ajan käsitellään saaa uskoa, mutta usko syvenee ja ymmärretään ihmisen kypsyyden ja kokemusten mukaisesti.  Katekumenaatille luonteenomaisten periaatteiden tulee antaa inspiraatiota myös muille katekeesin muodoille (DCG 91).

Koko seurakunnalla on tärkeä tehtävä katekumeenien johdattamisessa kasteelle (vrt. luku 5).  Kastettava saa kummin, joka seisoo hänen rinnallaan, antaa tukea ja kokemuksia sekä osallistuu initiaatioon kuuluviin pyhiin toimituksiin (kaste, vahvistus, kommuunio).

Aikuisten ryhmään kuuluvat myös ikääntyvät ja vanhukset.  Monet vanhemmat ihmiset kä-sitetään ehkä yksioikoisesti katekeesin passiivisiksi kohteiksi. Mutta he ovat ennen kaikkea subjekteja samoilla oikeuksilla ja velvollisuuksilla kuin muutkin kristityt (DCG 186-187).  Raamatussa kohtaamme vanhan ihmisen usein henkilönä, jolla on viisautta, jumalanpelkoa ja kokemusta, joka omalla tavallaan tekee hänet tosiasialliseksi ”katekeetaksi” ympäristössään (DCG 188).  Isovanhemmat ottavat usein suuren vastuun lastenlastensa kristillisestä kasvatuksesta, kun vanhemmat eivät selviä siitä.

Huolimatta siitä, mistä kohderyhmästä on kysymys, ja huolimatta iästä kirkko/ seurakunta on se, joka vastaa katekeesin järjestelystä ja sisällöstä.  Se ei ole ristiriidassa sen kanssa, että lasten uskonnollinen kasvatus on ensisijaisesti vanhempien tehtävä: vanhemmilla on sekä kasvatusoikeus että –vastuu (DCG 178, 226-227).  Jotkut vanhemmat, erityisesti kaukana

seurakuntakeskuksista asuvat, saavat todella itse kantaa suuren vastuun, esimerkiksi kommuuniolle valmistamisesta.  Sellaisissa olosuhteissa nousee esiin kysymys systemaatti-semmasta uskon välittämisestä, jossa seurakunta ei tietenkään saa luopua lopullisesta vastuustaan, vaan joutuu miettimään mahdollisuuksien mukaista ohjausta ja tukea.

Nuoriso on usein ”henkisten ja kulttuuristen kriisien ensimmäinen uhri.” Samalla juuri nuorten keskuudessa voidaan löytää syvintä sitoutumista oikeudenmukaisuuteen ja sosiaalisiin paran-nuksiin (DCG 181).

On tärkeää, että kirkon usko ja oppi esitetään tavalla, joka saa aikaan sen, että nuori ihminen voi oivaltaa, ettei uskonto  pyri muovaamaan ”sopeutuvia yksilöitä”.  Nuorta ihmistä kutsutaan sen sijaan olemaan mukana projektissa, joka koskee koko elämää ja joka on mukaan menemisen arvoinen, sillä usko tarjoaa vastauksen kaikkeen ihmisen kaipaukseen.

Uskon eettiset näkökulmat tulee esittää tavalla, joka perustuu arvoihin, jotka nuori voi tunnistaa olennaisiksi.  Siksi on tärkeää

–          kuvata kristinusko uskona, joka antaa vastauksen nuorison eksistentiaalisiin kysymyksiin

–          osoittaa kristinuskon merkitys sosiaaliselle ja poliittiselle sitoutumiselle sellaisten yhteisöjen tukemisessa, joissa nuoriso voi elää uskonsa mukaan ja kasvaa uskossa.

Varttuneemmat teini-ikäiset ja nuoret aikuiset tekevät monia ratkaisevia päätöksiä elämästään.  On välttämätöntä, että seurakunta voi tarjota sekä keskusteluryhmien että henkilökohtaisen keskustelun kautta dialogia ja huomiota nuoria koskeviin kysymyksiin, heidän toivoessaan myös syvempää tietoa opintopiireissä jne. 

Olemme moneen kertaan painottaneet, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen.  Ikä- ja harrastusryhmiin liittyminen ei siksi voi koskaan olla täysin kattava.  Johonkin ikäryhmään kuuluva voi samanaikaisesti kuulua johonkin iästä riippumattomaan ryhmään, jolla on erityistarpeita.  Yllä olevaa pitää täydentää esimerkiksi sillä, mitä luvussa 10 sanotaan kansallisista ryhmistä.

Lopuksi muutama sana niiden kohtaamisesta, joilla on jonkinlainen vamma.  Erityisesti heidän kohdallaan ”katekeesin” tulee mitä suurimmassa määrin vastata kunkin mahdollisuuksia.  Metodit voivat tässä kuten muuallakin vaihdella, mutta kuten Directoriumissa sanotaan:

”Jokainen kristillinen yhteisö pitää niitä, jotka kärsivät henkisestä tai ruumiillisesta vammasta tai muunlaisesta kyvyttömyydestä – etenkin lapsia – henkilöinä, joita Herra erityisesti rakastaa… Isän rakkaus heikoimpia lapsia kohtaan sekä Jeesuksen ja Hengen alituinen läsnäolo antavat varmuuden, että jokainen ihminen, vaikka kuinka rajoitettu, voi kasvaa pyhyydessä.” (DCG 189).

 

5 Seurakunta katekeesin paikkana

Kaikki kastetut liitetään elämään Jeesuksen Kristuksen yhteydessä.  Hänen kanssaan ja hänessä he muodostavat yhteyden ja toistensa kanssa yhteisön. He kuuluvat Jumalan perheeseen ja kansaan (Ef. 2:19).

Seurakunnassa kirkkoherralla on yhdistävä funktio.  Hän on vastuussa siitä, että kaikkia seurakunnan jäseniä kutsutaan kunkin ikää ja kokemuksia vastaavaan katekeesiin.  Niinpä hän valitsee sopivia katekeettoja ja huolehtii, että he saavat asianmukaisen koulutuksen (DCG 224-225).

Vaikka varsinaista uskonnonopetusta antavat jotkut kirkkoherran siihen kutsumat ja valitsemat henkilöt, kaikilla seurakunnan jäsenillä on osavastuunsa (DCG 219-221).  Seurakunnassa ei oikeastaan ole ”meitä” ja ”heitä”  Kaikki ovat yhdessä vastuussa siitä, että usko, jonka kastettavat ottavat vastaan kasteessa, kehittyy ja syvenee.  Siinä mielessä voidaan sanoa, että ”seurakunta on vastuussa seurakunnasta”.  Toimiva katekeesi vaikuttaa seurakunnan elämään, mikä puolestaan jättää jälkensä katekeesiin.  Jos seurakunta tai yksittäiset seurakunnan jäsenet eivät sitä vastoin osoittaudu uskollisiksi, on aivan liian usein seurauksena, että itse sanoma kyseenalaistetaan.

Seurakunnan vastuu tulee erityisen selvästi näkyviin vanhempien ja lasten välisessä suhteessa.  Vanhempien tehtävä on sanoin ja teoin johdattaa lapsensa uskon tielle (DCG 226).  Mutta lapsen kasvaessa tulee uskon välittämisestä molemminpuolista.  Myös lapsi voi, tosin yleisemmässä mielessä, toimia katekeetan tavoin uskon välittäjinä (DCG 227).

Vanhempien vastuu uskon välittäjinä on suuri, niin että jotkut vanhemmat voivat kokea sen jopa liian suurena.  Siinä tapauksessa todella suuren ja tärkeän tehtävän saa seurakunta, joka konkretisoituu kummeissa, katekeetoissa ja muissa seurakunnan jäsenissä.

Kummien rooli on äärettömän tärkeä.  Kummi on sekä kastettavilla lapsilla ja aikuisilla että vahvistettavilla ja käännynnäisillä.  Voimme jopa sanoa olevamme kaikki toisillemme kummeja: uskon tien kanssakulkijoita.

Katekeetoilla on erityinen ja tärkeä tehtävä seurakunnassa.

 

6 Katekeetta

Katekeetat työskentelevät kirkon nimissä, millä on seurauksia molemmille osapuolille. Kirkon nimissä toimiminen velvoittaa.  Katekeetan tehtävä on uskon välittäminen.  Se ei sisällä vain tiedon välittämistä vaan jotain vielä paljon vaikeampaa: ”uskon elämistä” ja uskottavan todistuksen antamista siitä uskosta, josta itse pitää kiinni. Mutta katekeettana toimiminen on samalla myös iloa.

Toisten uskovien ja etsivien kohtaaminen, samoin kuin uskon tutkiminen ja rukous, jotka ovat edellytyksiä evankeliumin levittämiselle, syventävät omaa uskoa.

Se, että katekeetta toimii kirkon nimissä, asettaa velvoitteita myös kirkolle/seurakunnalle.  Katekeettojen tulee voida kokea olevansa seurakunnan uskottuja.  Heitä tulee tukea myös taloudellisesti, erityisesti koulutuksen ja jatkokoulutuksen osalta.  Ennen kaikkea heidän tulee voida tuntea, että seurakunnan rukoukset kannattavat heitä (DCG 243-247).

On tärkeää, että katekeetan kutsumus ja merkitys nostetaan esille kirkollisissa yhteyksissä.  Se voi tapahtua esimerkiksi niin, että katekeetat esitellään koko seurakunnalle lukuvuoden alussa, mutta myös ja ennen kaikkea jonkinlaisen julkisen siunauksen muodossa, johon kuuluu sekä rukous katekeettojen puolesta että osoitus siitä, että katekeetat ovat kirkon ”valtuuttamia”.

 

7 Katolisen kirkon katekismus (”Maailmankatekismus”) lähdetekstinä

Katolisen kirkon katekismuksen johdannossa sanotaan, että esitettävä teksti tulee nähdä lähdetekstinä tai ”facit” siitä, mikä koskee uskonoppia, ei sitä vastoin katekeettisena ”oppikirjana”. Se painottaa myös, että Katolisen kirkon katekismus ei voi korvata paikallisia katekismuksia.

Itse paikallisten katekismusten rakenteesta (järjestyksestä, jossa aineisto esitellään) annetaan ohjeeksi vapaus, aivan kuten myös Directorium painottaa. ”On olemassa trinitaariseen rakenteeseen perustuvia katekismuksia, toiset noudattavat pelastushistorian järjestystä, toiset taas on rakennettu raamatullisen tai teologisen teeman mukaan (liitto, Jumalan valtakunta jne.), toiset kehittävät tiettyä uskon aspektia, kun toiset lähtevät liturgisesta vuodesta” (DCG 135). Katekeesin voi aloittaa puhumalla Jumalasta ja tulemalla sen jälkeen Kristukseen tai päinvastoin.  Samalla tavoin lähtökohdaksi voi ottaa ihmisen ja hänen kokemuksensa ja lähestyä siten Jumalaa – tai päinvastoin.  Se valinta, joka sanoman esittämisestä tehdään, riippuu olosuhteista ja katekeesin vastaanottajien tasosta (DCG 118).  Katolisen kirkon kate-kismus haluaa, Directoriumin ilmaisun mukaisesti, luoda ”uskon sinfonian” yhdessä paikallisten katekismusten kanssa (DCG 136).

Katolisen kirkon katekismus antaa tämänpäiväisen käsityksen siitä, kuinka kirkko tulkitsee Jumalan sanaa ja traditiota.  Se on sanan palveluksessa ja arvokas työkalu jokaiselle katekeetalle (DCG 124-125).

 

8 Uskon pedagogiikka

Uskonnonopetusta varten ei ole mitään erityistä ”katolista pedagogiikkaa”. Katekeesista vastaavien, samoin kuin katekeettojen itsensä, tulee kuitenkin olla tietoisia tärkeimmistä pedagogisista virtauksista. Katekeettista työtä tekevien on myös tunnettava eri ikäkausien psykologinen kehitys (DCG 242-244).

Inhimilliset valmiudet eivät yksin riitä asialliseen katekeesiin.  Jumalan pelastavaa toimintaa ei voi korvata ihmisten touhulla.  Mutta sitä, mitä Jumala tekee – mikä on pelkkää armoa – ja mitä ihminen tekee, ei saa asettaa toistensa vastakohdaksi tai erottaa toisistaan (DCG 156).

Seuraavat huomiot ovat olennaisen tärkeitä (DCG 144):

Pitää luoda synteesi ihmisen Jumalalle antaman vastauksen (fides qua) ja uskon sisältöä koskevan tiedon (fides quae) välillä.

Kaikkia uskon ulottuvuuksia tulee kehittää: katekeesin vastaanottajan pitää tuntea uskon sisältö, viettää uskon  juhlaa, elää uskon mukaan ja antaa uskon johtaa rukoukseen.

–          Tulee koskettaa koko ihmisen persoonaa: ymmärrystä, tahtoa, sydäntä ja muistia.

–          Katekeesin vastaanottajan pitää saada apua Jumalan tahdon ymmärtämiseen omassa elämässään.

Tässä yhteydessä on hyvä on muistuttaa jumalallisesta pedagogiikasta, jonka kautta Jumala ilmoittaa itsensä ihmiselle (DCG 38, 139-143, vrt. luku 4). Jumala kohtaa ihmisen ”askel askeleelta”:  historian kautta, elämänkokemusten kautta ja ennen kaikkea inkarnaation kautta.  Jeesus opetti kohtaamalla ihmisiä ja jakamalla heidän elämänsä: antamalla heidän kohdata evankeliumin arkipäivässään. Katekeetta on kutsuttu seuraamaan Kristuksen esimerkkiä kaikessa tässä (DCG 142).

Katekeetan persoona on tärkeämpi kuin kaikki metodit.  Meidän tulee muistaa, että jumalallisten mysteerien ja ihmisen kohtaaminen tapahtuu monille juuri katekeetan kautta.  Katekeettaa voidaan usein pitää myös ”katalysaattorina” ihmisten väliselle kohtaamiselle: monille katekeetta on side seurakuntaan.

Uskonnonopetuksessa katekeetta voi joko aloittaa uskonopista tai Raamatun tekstistä ja siitä lähestyä ihmistä ja hänen elämäänsä (kerygmaattinen julistus) tai lähteä liikkeelle ihmisen olemassaolosta ja kysymyksistä ja niiden kautta lähestyä uskon todellisuutta ja vastausta (eksistentiaalinen julistus) (DCG 118, vrt. luku 4).  Riippumatta siitä, minkä lähtökohdan katekeetta valitsee hänen tehtävänsä on auttaa vastaanottajaa tulemaan tietoiseksi omista elämänkokemuksistaan ja oppia tulkitsemaan niitä evankeliumin valossa.  Katekeetan pitää, niin pitkälle kuin se on mahdollista, antaa näkökulmia, jotka avautuvat mysteeriin.  On myös aina tärkeää välittää uskon rationaalinen perusta.

Tietyt rukoukset ja keskeiset uskonlauselmat tulee oppia ulkoa: uskontunnustus, Isä meidän, Terve Maria, tietyt opilliset ja liturgiset ilmaisut.  Sellaisten tekstien tunteminen antaa uskolle substanssia.  Kysymys ei kuitenkaan saa olla mekaanisesta ulkoluvusta, tekstit tulee selittää ja voida ymmärtää elämään liittyvinä (DCG 154).

On tärkeää, että katekeetat ja katekeesin vastaanottajat elävät keskinäisessä dialogissa.  Dialogi – joka sisältää aina sekä hyvien että vaikeiden kokemusten jakamisen, sekä kyseenalaistamisen että uskon viisauden – tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden etsiä yhdessä vastauksia kysymyksiin, joita usko ja elämä asettavat: tehdä yhdessä katekeettinen matka,, johon meidät kaikki on kutsuttu.

On tärkeää, että katekeetat ja katekeesin vastaanottajat elävät molemminpuolisessa dialogissa.  Dialogi – joka sisältää aina sekä hyvien että vaikeiden kokemusten jakamisen ja kyseenalaistamisen, tarjoaa myös mahdollisuuden kuunnella toisia  (DCG 143).

Kun kaikki tämä on esitetty, pitää sanoa myös, että usko loppujen lopuksi on hedelmä, joka kasvaa Jumalan armosta ja ihmisen vapaasti antamasta myönteisestä vastauksesta Jumalan kutsuun.

Katekeetta tietää olevansa työssään riippuvainen Pyhästä Hengestä.  Rukous on sen tähden katekeetan tärkein työväline kaikessa, mitä hän tekee.

 

9 ”Uskon inkulturaatio”

Jumala tuli ihmiseksi, todelliseksi ihmiseksi ajassa ja paikassa. Jumala antoi ”rajoittaa” itsensä Jeesuksessa Kristuksessa tiettyyn ajanjaksoon ja maailmankäsitykseen, samalla kun Jumala kohtasi silloisen maailmankuvan väärinkäsitykset ja epäselvyydet. Se oli alkuperäinen inkulturaatio (DCG 38,109-110).

Tämä ”Jumalan pedagogiikka” on ratkaiseva myös kaikelle meidän toiminnallemme. Evankeliointi ja katekeesi edellyttävät uskon inkulturaatiota, jossa kaikki eri kulttuurien ja kansanryhmien arvot nostetaan vuorovaikutukseen uskon kanssa.  Toisaalta se käsittelee kaikkien aitojen ilmaisujen löytämistä ja tunnistamista uskolle.

Toisaalta täytyy ”puhdistaa” kriteerit, ajatusmallit ja toimintakuviot, jotka eivät sovi päämäärään kristillisen sanoman houkuttelevammaksi tekemisestä. Aitoon inkulturaatioon kuuluu sitä vastoin, että evankeliumin pitää tunkeutua ihmisten kokemusten syvimpiin kerroksiin ja saavuttaa kulttuurin juuret. On tärkeää, että katekeetta, samalla kun hän on juurtunut omaan yhteisöönsä ja omaan kulttuuriinsa, osoittaa herkkäkuuloisuutta sille, miten evankeliumi voidaan ”inkulturoida” kohdattavien ihmisten keskuudessa – vääristämättä itse sanomaa. Kuten jo olemme sanoneet, Katolisen kirkon katekismus muodostaa lähdetekstin, joka voi taata uskon opettamisen yhdenmukaisuuden (DCG 134).

 

10 Katekeesi suhteessa kansallisuusryhmiin

Kirkko on yksi.”Uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon” sanotaan uskontunnustuksessa.  Samalla katolinen kirkko Pohjoismaissa muodostaa moninaisuuden – ja heijastaa maailman-kirkon merkitystä.  Kirkon ykseys ei ole sama kuin yhdenmukaisuus.  Teologisesti ykseys ilmaistaan siinä, että kaikki kokoontuvat piispan ympärille ja samaan ehtoollispöytään.Katolinen kirkko Pohjoismaissa rikastuu siitä, että sen jäsenillä on juuret niin monissa kansallisuuksissa ja kulttuureissa, siitä että täällä on niin monia – usein maahanmuut-tajia – joilla on elinikäinen kokemus katolilaisena elämisestä.  Mutta se tosiasia, että täällä on niin monia eri kansallisuuksia ja kulttuureja, voi toimia myös hajottavasti.

Kansallisten sielunhoitajien ja paikallisen seurakunnan väliset kontaktit ovat ensi-arvoisen tärkeitä.  Koska olosuhteet Pohjoismaiden katolisissa hiippakunnissa eroavat toisistaan suuressa määrin, ei tässä anneta mitään yleisiä ohjeita.  Seuraavat kysymykset koskevat kansallisia suuntaviivoja:

–          Kuinka kansallinen sielunhoito toimii sillanrakentajana niin, että toisaalta maahanmuuttajien kulttuurinen identiteetti, joka on heidän omista maistaan, voidaan mahdollisuuksien mukaan säilyttää, ja niin, että toisaalta uuden kulttuurin/maan kohtaaminen tehdään helpommaksi.

–          Uskonnollinen kasvatus on ennen kaikkea vanhempien vastuu ja tehtävä?  Kuinka paikallisseurakunnan katekeesi voidaan muovata sellaiseksi, että se vahvistaa kotien antamaan opetusta?

–          Kotona annettava opetus tapahtuu usein vanhalla kotikielellä.  Kuinka kansallinen

sielunhoito ja paikallisseurakunta voivat antaa apua lapsille ja nuorille, joiden odotetaan jäävän pysyvästi uuteen kotimaahan, ja opettaa heitä ilmaisemaan – ja ehkä säilyttämään – uskonsa uudella kotikielellä?

–  Heille, jotka kasvoivat toisessa maassa yhtenäiskulttuurissa, jossa katolinen usko käsitettiin ehkä itsestäänselvyydeksi, voi kohtaaminen toisiin tunnustuskuntiin kuuluvien tai ei-uskovien ja agnostikkojen kanssa olla shokki.  Kuinka heissä voidaan vahvistaa katolista identiteettiä – ilman, että he tulevat sokeiksi niille arvoille, joita voi kohdata myös katolisen kirkon ulkopuolella?

–         Sosiaalinen aspekti on tärkeä uskon muodostumisessa (luku 2).  Kuinka voidaan rakentaa ja syventää yhteyttä  eri kansallisuuksien ja kulttuurien katolilaisten kesken?

 

11 Katekeettisten keskusten tehtävät

 

Katekeettiset keskukset ”piispan pidettynä käsivartena” hiippakunnan katekeettisessa toiminnassa.

Piispalla on hiippakunnassa korkein vastuu katekeesista.

Hiippakunnan katekeettinen keskus on virallinen elin (Officium Catechisticum), joka piispan valtuutuksella toimii katekeesia koskevissa kysymyksissä (DCG 265).  Hiippakunnan katekeettinen keskus vastaa, piispan ohjeiden mukaan, seuraavasta:

–          valmistaa ehdotukset hiippakunnan katekeettisille ohjeille ja ohjelmille

–          valmistaa ja julkaisee katekeettista materiaalia, joka vastaa hiippakunnan erilaisia tarpeita

–          kouluttaa katekeettoja

–   pitää yhteyttä seurakuntiin, kouluihin, kansallisuusryhmiin ja muihin ryhmiin.

Pohjoismaiden katekeettiset keskukset toimivat yhdessä Pohjoismaiden katekeettisen konferenssin puitteissa.  Se toimii

–          keskinäisen informaation ja inspiraation elimenä katekeettisessa työssä

–          Pohjoismaiden piispainkonferenssin esittämien ohjeiden ja toivomusten toteuttamiseksi

–          yhteistyöorganisaationa yhteisille katekeettisille projekteille.

 

On toivottavaa, että Pohjoismaiden katekeettisten keskusten vastuullisten yhteyksiä ylläpidetään ja kehitetään edelleen.  Heidän tulee yhdessä yrittää solmia ja ylläpitää kansainvälisiä kontakteja osallistumalla kansainvälisiin katekeettisiin kokouksiin ja lähentämällä yhteyksiä Pohjoismaiden ulkopuolisiin vastuullisiin organisaatioihin.